Viime viikkojen kuulumisia

Pitkään aikaan ei ole blogitekstiä tullut, inspiraatiota ei vaan ole oikein löytynyt, vaikka aikaa olisikin. Olen tässä pari päivää yrittänyt keksiä hyvää postauksen aihetta, mutta kun mitään ei ole mieleen juolahtanut, päätin vain kuvien avulla selittää viimeviikkojen temmellyksiä. Valtaosa (lue: kaikki) kuvista on snapchat otoksia, jotka suurin osa mun kavereista on jo nähnyt, mutta ei se mitään.

Peliin tarvittavat pakolliset Suomi-kyltit prosessissa

  

Se ylpeyden tunne, kun bongaat Olli Määtän vanhan Knightsin joukkuekuvasta

Kolme viikkoa sitten suunnattiin vihdoin ja viimein London Knightsin peliin, jossa siis pelaa kaksi suomalaista!! Koska ajomatkaa kertyy reilu tunti suuntaansa, ei tälläiset pelit ole ihan jokaviikkoista herkkua (toisin kuin Sarniassa pelattavat Stingin pelit). Helmikuisena perjantaina kuitenkin suunniteltiin peli-ilta etukäteen, pakattiin autoon meidän perheen lisäksi Vilja sekä Will ja eikun menoksi! Ajomatka ja koko pelikokemus ovat yksiä hauskimpia muistoja täältä, vaikka Knights hävisikin 6-2. Illan päätteeksi Will oli oppinut monta uutta sanaa suomea (joista ikävä kyllä päähän jäi ainoastaan "Suomi perkele"), me yritettiin Viljan kanssa saada Kuokkasen ja Juolevin huomio Suomi-kylteillämme ja löydettiin Olli Määttäkin vanhasta tiimikuvasta. Päädyin kanssa naurattamaan koko porukkaa suomalaisella aksentillani, ja ilmeni, että sanon esimerkiksi niinkin yksinkertaisen sanan kuin pingiivini, aivan väärin. Onneksi vielä on neljä kuukautta aikaa oppia.

Lähes kuukausi sitten hankittiin Catan kanssa membershipit salille, ja ollaan siellä käyty yhdessä Catan kaverin Emman kanssa muutaman kerran viikossa. Ostin vain kuukauden jäsenyyden, sillä kohtapuoliin pitäisi kevätlajit koulussa alkaa ja toivon osallistuvani näihin! Tällä hetkellä ykköstähtäimessä on March breakin jälkeen alkava jalkapallo, jota toivon pääseväni pelaamaan. Puolen vuoden aikana olen todennut, että mun sydän todellakin kuuluu joukkuelajeihin ja ikävöin omaa tiimiä, joka tuo motivaatiota ja intoa niin treenaamiseen kuin peleihinkin. Jalkapallon lisäksi olen käynyt muutamissa sulkapallo try outeissa, mutta saa nähdä miten sen kanssa käy. Käytännössä on mahdollista pelata molempia lajeja, mutta joutuisin jättämään joitakin treenejä välistä kahden lajin mennessä päällekäin, joten voi olla, että luovun sulkapallo-urastani. Katsotaan parin viikon päästä, miten käy. Kirsikkana kakun päälle, ilmoittauduin pelaamaan ball hockeyta 40min päässä sijaitsevaan Chathamiin! Kauden pitäisi olla lyhyt (toukokuusta kesäkuun loppuun) ja koostua vain peleistä, mutta odotan tosi innolla tätäkin. Talven aikana urheilua on ollut tosi kova ikävä ja nyt keväällä yritän tarttua joka tilaisuuteen, jonka käsiini vain saan. Syy urheilumattomuuteeni on ollut puhtaasti se, ettei kyytejä esim. salille ole saatu ennen viime kuuta ja talvilajit eivät yksinkertaisesti innostaneet (uinti tai paini).

Tosisuomalaisen tavoin, mun rakkautta ruisleipää kohtaan ei voi sanoin selittää. Kuluneet 6kk olen pariinkin otteeseen maininnut meidän suomalaisten rakastaman terveysleivän, ja korviketta etsiessä käynyt läpi monien kauppojen erilaiset "rye breadit". Ei varmaankaan ole hirveä yllätys kuulla, että Kanadassa rye bread tuppaa sisältämään enemmän vehnä- kuin ruisjauhoja ja se on koostumukseltaan paahtoleipämaista. Innokkaana leipojana mun hostäiti päätti siis, että tehdäänpä itse oma ruisleipämme ja vaikka ensimmäinen resepti epäonnistuikin, ei annettu periksi. Toinen kerta toden sanoi ja onnistuttiin tekemään aito suomalainen ruislimppu! Eihän se reikäleipää tai Vaasan ruispaloja täysin vastaa, mutta silti maistuu tosi hyvältä puolen vuoden paahtoleipäkuurin jälkeen.

  

Huom! Synttäriletussa lukee siis "not 15", ei "hot 15"

Viikko sitten juhlittiin kaveriporukalla meidän nuorimmaisen 16-vuotissynttäreitä. Pakko myöntää, että välillä tuntuu oudolta ajatella Alin olevan kaksi vuotta meitä muita nuorempi, mutta porukan jatkeenahan tuokin menee. Ns."synttärit" oli ennemminkin hengauspäivä kavereiden kesken ja tehtiin mm. ystävyysrannekkeita (joista vain 3/6 valmistui. Tunnetusti poikien kärsivällisyys/kiinnostus käsitöissä ei ole huippuluokkaa), paistettiin lettuja ja pelattiin jalkapalloa Petrolian kaduilla. Ilta oli ihan huippukiva ja tuntuu, että hiljalleen olen alkanut löytää niitä muntyyppisiä ihmisiä ja saanut ihan oikeita ystäviä. Heitä tulee varmasti olemaan suuri ikävä Suomeen palatessa.

En tiedä, kuinka paljon olen blogissa meidän eläimistä kirjoittanut, mutta snapchatista kaverit varmasti ovat nähneet, että musta on tullut todellinen kissaihminen. Tai sanoisinko Kevin-ihminen. Lempilasta ei saa valita, mutta onko täysin väärin, jos paljastan Kevinin olevan mun lempieläin täällä? Tietenkin meidän toinen kissa ja koira ovat myös aivan ihania, mutta tämän kissan kanssa meillä on ihan omanlainen suhde. Suurimman osan ajasta Kevin viettää yksinään nukkuen, mutta iltaisin se innostuu silityksestä ja tykkää leikkiäkin. Tätäkin postausta kirjoittaessa Kevin nukkuu kerälle käpertyneenä mun jalkopäässä (se tykkää olla läsnä, mutta liika läheisyys alkaa helposti ahdistamaan). Viimeiset viikot Kevin on joka aamu maukunut keuhkojensa täydeltä halutessaan mennä ulos, mutta koska piha ei ole aidattu, ei sitä sinne voi laskea ilman talutushihnaa. Ostettiin siis kissalle valjaat ja hihna, ja eikun menoksi! Niin, näinhän me siis luultiin. Ei päästy edes ulos asti, kun Kevin päätti, että nyt riittää, ja jäi makoilemaan maahan. Loppujenlopuksi mentiin ulos, mutta selvästi avara maailma pelottaa suurta kissaa, eikä kävelyttämisestä oikein vielä mitään tule. Pieniä askeleita kuitenkin jo otetaan, ja kiinnostusta löytyy, joten kyllä se siitä.

Eilen alkoi viikon pituinen March break ja tiistaina suuntaan monen kanadalaisen tavoin Floridaan. Seuraava postaus varmaan käsitteleekin tuota matkaa, joten stay tuned!